Rosa Meriläinen: Tampere 2040

Vuonna 2040 näen Tampereen ylhäältä. Aurinko häikäisee silmiäni, mutta pienestä vihjeestä ystävällinen baarityöntekijä napsauttaa varjon pöytäni ylle. Kiitän häntä ehtymättömästi uudistuvalla murteellani. Käytän muodikasta tampereenkielistä ilmaisua, jota Tammelantorin suomenkiinalaiset mansikanmyyjät alkoivat vastikään viljellä: “kiikii”.

Siemaisen oluttani ja etsin katseellani hieman alempana lepäävää ensimmäisen tornin terassia. Se erottuu hyvin, sillä muuten Tammelan pää on vihreänä. Katot ovat täyttyneet ryytimaista ja kukkapenkeistä. Vain muutama liikehuoneisto ja purettava rakennus ovat jättäneet viherkatot hoitamatta.

Tunnen piston sydämessäni, sillä omat yrttini ovat jälleen kuolleet kuivuuteen. Olin yrittänyt istuttaa chiliä ja persiljaa, mutta unohtanut koko projektin jo seuraavana päivänä. Ehkä voisin vihdoin myöntää, ettei minusta ole viherkaton hoitoon ja luovuttaa oma neliöni jollekin muulle meidän rappukäytävästä – jollekin, jonka kuopsutusvietti ei ole yhtä teoreettista lajia kuin minulla.

Levitän toisen kerroksen aurinkovoidetta kasvoilleni, vaikka purkki lupaa sadan prosentin suojan koko päiväksi. Markkinamiesten lupauksiin ei pidä luottaman jos haluaa säilyttää terveytensä. “Sadan prosentin suojasta” huolimatta olen ruskettunut. Siitä lähtien kun pirkanmaalainen naiskeksijä Malala Makkonen lanseerasi tietokonenäytön, joka toimii mainiosti myös kirkkaassa päivänpaisteessa, olen työskennellyt ulkona.

Juuri tänään olen saanut toimitettua viidennentoista romaanini käsikirjoituksen Euroopan menestyneimmälle kustannusosakeyhtiölle Teokselle, jonka graafikkotiimi on ollut visuaalisesti kunnianhimoisen sähköisen kirjan edelläkävijöitä jo 20-luvulta asti. Olen todellakin ansainnut olueni, joka on pantu rakkaudella aivan kivenheiton päässä.

Oluen jälkeen jonotan hissiin ämpärihumalaisten Guggenheim-turistien kanssa ja huokaisen: “Koska ne oikein keksivät sen teleportaatiolaitteen”! Kadulle päästyäni en sitä enää murehdi. Tässä kompaktissa kaupungissa matkat taittuvat jalan. Harvoin olen niin kiireinen, että tarvitsisin raiteita tai kuljetinta. Jos saan valita – ja minähän saan – menen aina mieluummin ylös- kuin eteenpäin. Ja ylös minut vie seuraavan tornitalon hissi. Suoraan terassille, josta avautuu vavisuttava näkymä kimaltelevalle Näsijärvelle. Järvelle, jota ei voi 3D-tulostaa.